Viime vuonna isä taisteli itsensä terveeksi agressiivisesta imusolmukesyövästä.
Kesällä oli vielä toivoa vaikka sisimmässä hiipi ajatus ettei kaikki ole hyvin.
Aavistus ettei aikaa enää paljon ole,vaikka kaiken "piti" olla hyvin.
Tuli syksy,kunto meni huonompaan..sairaala reissut lisääntyi.
Kaksi vuotta sitten maratoonin juossut mies oli varjo entisestään,
mutta elämänilo ja nauru loisti hänestä kaiken kärsimyksen keskellä.
Tahto taistella,halu elää.
Vain vajaa kaksi kuukautta ennen kuolemaan löytyi parantumaton sairaus,
mitään ei ollut tehtävissä.
Kivut uuvuuttivat,hän oli valmis lähtemään.
Niin kauniisti pappi hautajaisssa sanoi:
Vahva mies riisuttin vahvoin käsin.
Hän lähti hiljaa yöllä
eikä sammuttanut polkunsa valoja.
Hiljaa hänet haettiin
valmiiseen sijaan.
Surun ja kivun mullasta nousee kiitos.
Hän on perillä.
16.1.2016 62-vuotias isäni kuoli siskoni kädestä pidellen.
Isä nukkui pois.
Hän on tuulessa,
puiden oksilla,
auringon säteissä,
iltaruskona taivaalla..
Ajatuksissa,sydämissä.
Hänen on hyvä olla.
Suru on tässä,läsnä arjessa.
Se on kunniavieras.
Huoli on poissa,
se varjo joka kulki mukana viime vuoden.
Suru ei sulje pois naurua ja iloa,sen sain perintönä isältä.
Kaikkei arvokkainta lahjaa en halua kadottaa.
Rakkaudella isää muistaen
Anna-Reetta
